Käsiaseammunnan peruskoulu, osa 2/3

Oikea aseote parantaa käsien rekyylinottokykyä ja edesauttaa ammunnan nopean ja tarkan jatkamisen.

Millä tahansa aseella oppii ampumaan,  itselleen sopivimmalla kuitenkin nopeammin

Hae käteesi sopivin ase, jolla aloitat ampumisen

TÄSSÄ Linkki jutun ykkösosaan

TÄSTÄ linkki jutun kolmososaan

 

Tosiasia on se, että millä tahansa aseella oppii ampumaan, kunhan asenne on oikea ja jaksaa harjoitella tarpeeksi kauan ja usein. Toinen fakta on se, että mikäli malttaa hakea itselleen järeydeltään, painoltaan ja muotoilultaan optimaalisen aseen, onnistuneisiin suorituksiin päästään nopeammin.

Käsiaseammunnassa on kuitenkin paljon muitakin ampumiseen ja osumiseen vaikuttavia tekijöitä, jotka tulee ottaa huomioon, vaikka kädessä olisi se ihanteellisin tai ehdottomasti kelvottomin pyssy.

 

Näitä ovat muun muassa oikea ampuma-asento, oikea ote aseesta, tähtäystapa, hengityksen säätely, laukaisu ja jälkipito eli saattaminen. Ampuma-asentoja ja tekniikoita on useita erilaisia. Tunnetuimpia ampuma-asentoja, joita kouluttajat käyttävät, ovat isocles, turret, weaver  ja niin edelleen. . Moni kokenut ampuja on kuitenkin kehittänyt itselleen sopivan asennon, jonka on ”modannut” jostain edellä mainitusta perusasennosta.

Tärkeintä on aina löytää juuri itselleen luontevin, tasapainoinen ja rento asento. Millä sen sitten tunnistaa? Parhaiten varmasti ja ensisijaisesti siitä, että luodit löytyvät sieltä, minne ne on tarkoitettu.  Toinen yhtä hyvä tulos on se, että taulun reiät löytyvät mahdollisimman pienestä ”kasasta”, joka tarkoittaa sitä, että ampuminen kokonaisvaltaisena suorituksena tapahtuu aina samalla tavalla ja sikäli oikein, ja tietyin korjauksin kasaa saadaan siirrettyä kohti taulun keskustaa.

Osaava kouluttaja taitaa kertoa, mitä osumat taulussa merkitsevät. Hänellä on perusteensa suosittaa tietynlaisia käsien, jalkojen ja vartalon asentoja ja liikeratoja. Kuuntele opettajaa, mutta jos hän vaikuttaa tekniikkauskovaiselta, pyri kertomaan, jos jokin tietty asento tai liike ei vain suju luontevasti. Turhat lihasjännitykset heikentävät suoritusta ja vartalon suuntaaminen väärin voi siirtää osumia jopa kymmenillä senteillä tähtäyspisteestä.

Oikea kolmio-ampuma-asento

Isosceles-asennossa jalat ovat hartioiden leveydellä toisistaan ja kädet laskevat aseen niiden väliin tukevaan asentoon. Oleellista ei ole saavuttaa tyylipuhdasta asentoa vaan löytää omalle vartalolle, jaloille ja käsille sopiva asento, jossa asetta pystyy pitämään tähtäysasennossa mahdollisimman pitkään.

Perinteisin toiminnallisissa ammunnoissa opetettava asento on isosceles stance eli kolmioasento . Siinä ampuja asettuu seisomaan rinta suoraan ampumasuuntaan. Jalat ovat tukevasti harallaan, noin olkapäiden leveydellä toisistaan. Liian leveä haara-asento on epämukava ja epävakaa, liian kapeassa jalat eivät ota vastaan riittävästi rekyyliä ja käsivarret pomppaavat laukaisun jälkeen korkealle etenkin isommilla kaliipereilla ammuttaessa.

Jalat ovat polvista hiukan koukussa ja kädet suoraan rintakehän edessä yhtä pitkinä. asetta pidellään molemmilla käsillä. Ylhäältäpäin katsottuna kädet muodostavat tasasivuisen kolmion ja ase on sen yhden kulman suorana jatkeena ampumasuuntaan. . Etuna ovat muun muassa  hyvä rekyylin vastaanottokyky, asennon tukevuus, sen pysyttäminen helposti samana  ja se että täydellä käsien ojennuksella aseen tähtäimet tulevat aina täsmälleen yhtä etäälle ampujan silmistä.

Oikea poliisiampuma-asento

Weaver-asennossa jalat ovat edelleen hartioiden leveydellä mutta toinen on hieman edempänä kuin toinen, nimittäin tukikäden jalka. Tyylipuhdas ”viiveri” edellyttäisi hieman eteenpäin nojaavampaa asentoa, mutta näyttää se pyssy pysyvän tässäkin oikealla tavalla.

Toinen yleinen nähtävä ja koulutettava asento on ”weaver stance”, joka on 1950-luvulla kilpailleen amerikkalaisen poliisin ja ampumakouluttajan Jack Weaverin kehittämä ja myöhemmin eversti Jeff Cooperin modifioima. Asento on yleensä hiukan mutta ei suinkaan liikaa etupainoinen. Vartalon paino on varpailla tai päkiöillä ja polvet ovat hiukan koukussa. Usein tässä asennossa myös toinen jalka on hiukan edempänä kuin toinen. Asento muistuttaa paljon nyrkkeilijän perusasentoa ja sen etuna on painopisteen nopea muuttaminen ja aseen suuntaaminen joko liikkuvaan maaliin tai useampiin maaleihin vuorotellen  tasapainon silti järkkymättä.

Tässä ampuma-asennossa asekäsi on melkein suorana edessä. Tukikäsi tulee aseen kahvaan asekäden alapuolelle, kuitenkin asekäden  sormien päälle. Asekäsien ote on epäsymmetrinen tämän vuoksi: kummankin käden peukalot osoittavat piipun suuntaisesti aseen sivulla suoraan eteenpäin. Oikeakätisellä ampujalla molemmat peukut ovat siis aseen vasemmalla puolella.

Weaver-kädet.

Ampuva  eli asekäsi ”työntää” asetta suoraan eteenpäin, kun taas tukikäsi on selvästi koukussa, kyynärpää alaviistoon ja ”vetää” asetta taaksepäin tai tukee sen paikalleen ääriasennossa. Tämä siis niin kuin kuvaannollisesti; oikeasti kädet eivät souda ja huopaa edestakaisin. Käsien asettuessa rennosti oikeille paikoilleen syntyy pieni lihasjännite, joka auttaa etenkin isommissa aseissa hallitsemaan laukausta seuraavaa rekyyliä.

Oikea kilpikonna-asento

Turret- eli kilpikonnatekniikan  ampuma-asennossa jalat ovat myös nyrkkeilijämäisesti levitettynä niin, että tukijalka on edessä ja asekäden puoleinen jalka reilusti taaempana. Jalat eivät saa olla tasapainosyistä samalla linjalla vaan niiden kuuluu olla eri linjassa. Rintamasuunnaksi muodostuu näin kyljittäinen asento ampumasuuntaan. Turret-tekniikkaa kutsutaan Suomessa myös ”symmetriseksi otteeksi”.

Suomalainen nimi syntyy asekäsien asennosta ja otteesta aseen kahvaan. Tässä tekniikassa käytetty symmetrinen ote käsiaseesta muodostetaan epäsymmetrisestä Weaver-otteesta poiketen niin, että molemmat kädet puristavat asetta ja työntävät sen eteenpäin muodostaen käsivarsien ja rintakehän väliin osittain symmetrisen Isosceles-kolmion. Käsiä ei kuitenkaan, poiketen puolestaan Isosceles-tekniikan symmetrisestä otteesta, lukita, vaan ne molemmat jäävät lievästi koukkuun . Tämän käsivarsien asennon on tarkoitus hallitulla joustolla kontrolloida aseen rekyyliä . Samalla ote varmistaa pistooleissa luistin toiminnan tai helpon tavoitettavuuden mahdollistaen näin sekä tarkan ja tarvittaessa nopean ampumisen ja reagoinnin häiriötilanteisiin.

Suomen Poliisikoulun apulaisjohtajana toimineen psykologi Erkki Ellosen mukaan ampumatilanteessa kylkiasento on, kuten yleensäkin  stressi- ja uhkatilanteissa huomattavasti luontevampi reaktio kuin tasakylkinen rintamasuunta ja kasvot suoraan kohti ammuttavaa oleva asento, jota Isosceles-tekniikassa sovelletaan.

Hae kokeilemalla oikeinta asentoa itsellesi

Kokenut IPSC-ampuja löytää oman ampuma-asentonsa sekunnin murto-osassa.

Usein pistoolilla ammuttaessa saattaa todellakin auttaa ampuma- asento, jossa toinen jalka on aavistuksen verran edempänä kuin toinen. Toiset suosittavat puolta, toiset kokonaista kengänmittaa. Tätä voi ja kannattaakin kokeilla itse seuraavasti  tyhjällä aseella.

Asetut kolmioasentoon. Älä ota hirvittävää etunojaa. Etunoja kyllä helpottaa rekyylinhallintaa ja lisäksi stressin vaikutuksen alainen ihminen ampuu kasaan vetäytyneenä.  Kohota aseesi asekädelläsi ja aseta tukikäsi paikoilleen siten kuin se sinulta luontevasti asettuu. Tähtää dominoiva silmä auki sopivaan maalitauluun. Tämän jälkeen suljet molemmat silmät ja pidät vartalosi mahdollisimman rentona. Sitten heilautat aseen vaakasuorassa toiselle sivulle. Voit myös laskea aseen alas, koko ajan silmät suljettuna.  Kohota aseesi mielestäsi oikeaan tähtäysasentoon ja avaa silmäsi. Mihin ase osoittaa? Edes osapuilleen oikeaan paikkaan?  Jos ase nyt osoittaa maalin vasemmalla puolelle, siirrät hiukan vasenta jalkaa eteenpäin ja oikeaa taaksepäin. Jos ase osoittaa oikealle, teet päinvastoin.

Toista kokeilua silmät kiinni ja jos aseen liike on vallan holtiton, voit pienentää liikettä. Kun tähtäyspiste alkaa löytyä silmät kiinni, saatat olla kiinni oikeassa luonnollisessa ampuma-asennossasi tai ainakin liki sitä. Oikean ampuma-asennon etsiminen alusta asti on suositeltavaa, koska jossain vaiheessa opeteltu asento vakiintuu  pysyväksi- ja sen jälkeen siihen mahdollisesti liittyvistä, ampumatulokseen vaikuttavista virheistä pois oppiminen voi olla työlästä.

Mikäli työnnät molemmat kädet mielellään eteen suoriksi, älä kuitenkaan lukitse niitä. Suoristetut kädet ovat periaatteessa aina samalla etäisyydellä silmästä, joka helpottaa tähtäämistä.

Oikea ote kahvasta tekee aseesta käden jatkeen

Revolverin kahvoissa on myös perinteistä muotoilua, ja otteen saaminen tällaisesta ei liene yhtä helppoa kuin kouransilmään ”putoavasta” pistoolikahvasta. Ase on HR .22.

Mikäli olet ollut tilaisuudessa hakea itsellesi sopivinta asetta, sen kahvaa tai perää ja sinulla on ollut aikaa ja malttia löytää itsellesi sopivin ase, voit alkaa harjoitella oikeata aseotetta. Jos aseen perä on liian pieni tai iso, liian kapea tai paksu, myönnä se itsellesi. Voit myös kysyä kokeneemmilta neuvoa siihen, onko asekätesi ote sopiva ja sopiiko tarttumaraajasi juuri tälle pistoolille tai revolverille.

Tärkeätä olisi se tunne, että ase olisi tähtäysasennossa mahdollisimman hyvin käden jatkeena.  Vahvemman eli asekäden tulisi saada perästä kiinni mahdollisimman ylhäältä, ikään kuin ”piipun takaa”. Myös asekäden peukalonhanka saada mahdollisimman tarkkaan ja tiukasti aseen perän taakse.

Jos ase ei ole käteen kovin hyvin sopiva, syntyy ranteeseen helposti epäsopiva kulma. Myös kämmenpohjaan saattaa syntyä jännitteitä ja epämiellyttävä tunne, jos kahvaa joutuu puristamaan liian lujaa. Samoin epävarmuutta, jännitystä  ja jopa mahdollisen turvariskin aiheuttaa tilanne, mikäli edes pisimmät sormet eivät riitä aseen perän ympärille.

Asekäden etusormi, liipaisinsormi, tulisi pitää mahdollisimman hyvin irti aseen liipaisimesta ennen ampumatilannetta. Liipaisinsormi lepää aseen sivulla aseen rungossa liipaisinkaaren sivulla, puhutaan sormivarmistuksesta.

Aina opetetaan siten, että  periaatteessa liipaisinta pitäisi puristaa vain etusormen ensimmäisen nivelen kärjellä, mutta liipaisimeen osuva kohta vaihtelee eri ihmisten ja aseiden välillä johtuen käden koosta, sormien pituudesta ja tietenkin aseen mitoista.

Tärkeintä kuitenkin on että laukaisun aiheuttava etusormen puristus – nimenomaan puristus eikä nykäisy – suuntautuu mahdollisimman tarkasti taaksepäin. Muualle suuntautuva puristus näkyy kyllä taulussa osumien liikkumisena tai kallistumisena; nykivät liipaisut hajottavat osumat ympäri taulua.

Tukikäden tulee puristaa asetta jonkin verran vahvempaa eli asekättä voimakkaammin. Puhutaan siitä, että tukikäsi puristaisi 70 % koko puristusvoimasta ja asekäsi 30 %; näin liipaisevaan käteen ei synny jännitteitä, jotka heijastuvat liipaisimen puristukseen. Ampumakäden rentouttaminen on tärkeää, jotta liipaisinsormi voi liikkua mahdollisimman vapaasti.

Tukikäden peukalo on tärkeä yksityiskohta

Tukikäden peukalolle opetetaan useita erilaisia asentoja. Samoin muille tukikäden sormille; jotkut vannovat että niiden pitää olla limittäin, toiset taas sanovat, että päällekkäin asekäden sormien kanssa. Tapoja on erilaisia, kaikilla on omat pienet etunsa ja haittansa ja oikea ote löytyy kokeilemalla ja harjoittelemalla – jälleen kerran ihmisten kämmenten, sormien ja aseen mitat sanelevat sen oikeimman otteen.

Oleellista oikean aseotteen hakemisessa  kuitenkin on se, että ammuitpa sitten 5 tai 10 laukauksen sarjoja kerrallaan, älä muuta aseotetta kesken sarjan. Jos huomaat tekeväsi virheen, tarkista tulos taululta, mieti liipaisun rentoutta ja korjaa virhe vasta seuraavassa sarjassa. Älä muuta edes sitä kohtaa etusormestasi joka koskettaa liipaisinta. Ammu sarja loppuun kenties vaikka yhtä ja samaa virhettä tietoisesti toistaen. Osumat saattavat hyvinkin löytyä hyvästä kasasta vaikkakin väärästä paikasta taulussa.

Kun ampumaharrastus on vasta aluillaan, oikeassa ampuma-asennossa pidetään asetta kiinni kahdella kädellä. Aseen paino on helpompi kantaa ja pelkoa aseen holtittomasta heilumisesta ei synny niin helposti.

Perusasiaksi kaikki kouluttajat kuitenkin vannovat sen, että aseen kahvasta otetaan kiinni aina mahdollisimman ylhäältä. Tällöin rekyylinhallinta on huomattavasti helpompaa ja ote aseesta pysyy aina samana, vaikka ase välillä lasketaankin kädestä.

Hengittäminen ja rentoutuminen tietoiseksi toiminnaksi

Ampumaharrastuksen yhteydessä puhutaan paljon oikeasta hengitystekniikasta. On kuitenkin eroa sillä, ollaanko vasta harjoittelemassa oikeata aseenkäsittely- ja ampumatekniikkaa vai jo puuhaamassa aseen kanssa esimerkiksi toimintaradalla. Toiminnalliset ammuntalajit, SRA:t, practicalit ja muut ovat nopeatempoisia. On vaikea uskoa että ratatilanteissa, joissa adrenaliini virtaa veressä ja pumppu hakkaa, kiinnitetään ainakaan tietoisesti läheskään yhtä suurta huomiota hengittämiseen kuin tarkkuusammunnassa etenkin sen opetteluvaiheessa.  Kannattaa kuitenkin opetella perusasiat kunnolla ja mielellään saada ne automaattisiksi, tiedostamattomiksi toiminnoiksi. Tähän päästään, kun annetaan itselleen mahdollisuus harjoitella kuitenkin aluksi hitaalla ampumatahdilla ja keskittyä myös hengitykseen, sen oikeaan säätelyyn ja rentouttamiseen.

Tarkan tähtäinkuvan ottaminen ja aseen laukaisu tehdään samalla hengitystä pidättäen. Tätä on syytä harjoitella tietoisesti, tyhjällä aseella. Tuo aikaväli, jolloin hengitystä pidätetään,  ei ole – tai se ei saa olla – kovinkaan pitkä. Takaraja hengityksen pidättämisessä tähtäys- ja laukaisutilanteessa kulkee yleensä 5-10 sekunnin välillä. Tunne on aika erikoinen ja sitä tulee tietoisesti harjoitella. Sillä kehittää itselleen myös sen fiiliksen, koska ase on parhaimmillaan oikein maalin ”päällä” ja liipaisimen puristamisen voi aloittaa.

Jos aikaa menee enemmän kuin 10 sekuntia, sen jälkeen silmän ja kehon lihakset alkavat jo alitajuisesti reagoida hapen pidättämiseen. Laukaisusta tulee helposti nykäisevä eikä tulos taulussa ole enää toivotun kaltainen.

Rentouttaminen on osa hengitystekniikkaa

Rentouttaminen on helppoa opetella, kun tähtäys- ja liipaisuharjoitus mennee aluksi liian pitkäksi. Tämän huomaa sekä epämukavana tunteena hengitystä pidättäessä, pakonomaisena liipaisun tarpeena ja myös tähtäinkuvan hämärtymisenä.  Jos hengitystä pidättäessä alkaa melko pian tuntea pakottavaa tarvetta laukaista, rentoutetaan tilanne tietoisesti eikä sallita huonoa laukaisua.

Jos ahdistava tunne tulee, tulee vain ottaa etusormi pois liipaisimelta, laskea ase, hengittää pari kertaa syvään  ja vasta sen jälkeen  ottaa koko homma uudelleen alusta. Tähtäämisessä tärkeätä on sulkea koko muu maailma pois tietoisesta mielestään, tietenkin radan tilanteet huomioiden, mutta rentoutua ja keskittyä tähtäämiseen ja liki tiedostamattomaan aseen laukaisuun.

On olemassa erilaisia hengitystekniikoita, joista voi hakea itselleen sopivimman.  Keuhkojen ollessa täynnä pallea ja muu keho ovat  jännittyneinä eikä ampuminen ota sujuakseen. Tarkoitus ei ole kuitenkaan hönkäistä palkeita tyhjiksi ennen tähtäämistä ja liipaisua. Hengitystä pidättäessä keuhkot voivat olla joko kokonaan tyhjät tai puolillaan ilmaa. Moni tekee siten, että vetää keuhkot ensin täyteen, hengittää puolet ilmasta ulos, ja alkaa sitten pidättää hengitystään keskittyen tähtäämiseen ja puristavaan laukaisuun. Jotkut tekevät hengityssuoritteen tasan toisinpäin ja aloittavat pidättämisen vedettyään tyhjät keuhkot puoliksi täyteen ilmaa. Kumpikin tapa on oikea lopputuloksen kannalta ja omaa tapaa kannattaa hakea. Hengitystekniikan avulla pystyy hyvin rytmittämään tähtäys- ja liipaisusuorituksen, jolloin siitä tulee aina samanlainen ja kroppa tottelee alitajuisesti koko liikesarjan automatisoituessa.

Moni antaa aseensa tähtäinten liikkua taulun yli oman hengityksen tahdissa. Sivuttaissuunnassa pyritään pitämään tähtäinkuva koko ajan oikeana, mutta sisään hengittäessä tähtäimet liikkuvat tällöin taulun yli, ulos hengittäessä taas ali. Puolivälissä hengitystä tähtäinkuva kohdistuu tai paremminkin liukuu maalin keskustaan, kymppiin.  Tässä on erityisesti varottava sitä, että liipaisusta ei tule nykäisevää, kun aseen liukuminen oikeaan kohtaan ennakoidaan.

Vaikka hengitysteniikka olisi kohdallaan, aseen väärä laukaisutekniikka, yleensä nykäisevä ja väärään suuntaan puristava liipaisu aiheuttaa sen, etteivät osumat löydy sieltä minne ne haluttiin.

Antti Kauranne