Optimiratkaisua ei ole, vain kompromisseja on tarjolla
Vesilintujahtiin avovedelle ja metsään lähtevä joutuu tekemään kotonaan asekaapilla perustavalaatuisia ratkaisuja. Tai joutuu, mikäli asekaapissa on enemmän kuin yksi pitkä ase, eli tarjolla olisi sekä haulikko että luodikko.
Kumman ottaa matkaan – vai ottaako molemmat?
Valinta on vaikea, sillä puhutaan aina noin kolmikiloisesta hankalan kokoisesta esineestä, jonka lisäksi mukaan pitäisi raahata vielä nyssäkkä patruunoita. Yhdistelmällä tulee olemaan painoa, jonka raahaaminen vaikeakulkuisessa ja monasti kosteassa maastossa on kaikkea muuta kuin iloista puuhaa.
Varman päälle pelaava pakkaa auton peräluukkuun molemmat ja pohtii sittten ennen pelikentälle menoa, kumman raahaa matkaan – tai kumman panee selkään alimmaiseksi.
Omiin turhauttaviin lähivuosien kokemuksiin mahtuu kaverin kanssa hätäinen rantautuminen Suomenlahdella Porvoon saaristossa kuuluun lintusaareen. Kun haluttiin ottaa asiat vimpan päälle ja koettiin varjella aseita kastumasta, molemmilla oli sekä haulikko että luodikko selässä hihnojen varassa ja ristikkäin.
Oltiin vetämässä fiskarin keulaköyttä pitkälle maihin, kun aivan jaloista rantakaislikon seasta karkaa iso merihanhi lentoon. Ja eikun kaverin kanssa metsämiehen vaistot ottivat vallan; irti keulaköydestä ja pyssyjä kiskomaan selkäpuolelta esiin.
Sattuipa niin, että kaverilla oli haulikko päällimmäisenä ja alkoi vimmattu rimpuilu ja kiskominen hanhen paukuttaessa siipiään metri metriltä kauempana. Kirjoittaja nappasi veneen köydestä kiinni, ettei jäädä ilman kotikyytiä.
No, kävi tietysti niin, että hanhi pääsi kauemmaksi ja meikäläinen päästi irti köydestä ja luodikkoa esiin. Kuinka ollakaan, aseesta unohtui poistaa varmistus ja niinpä lintu karkasi. Kaverilla keitti, ja nakkasi kiven linnun perään – osumatta tietenkään.
Havahduimme siihen, että fiskarin keulaa loiskahtaa takaisin poukamaan ja alkaa kotikyydin pelastus…
Kuntokysymys ei ole kynnyskysymys
Normaalikuntoinen jahdissa liikkuva jaksaa kantaa kaksikin tuliluikkua siinä, missä yhden. Haulikko on nopeiden tilanteiden ase, luodikko kulkee selässä odottaen hitaampia kaukoammuntoja. Ongelmaksi muodostuu vain se, että miten sijoittaa toisen pyssyn selkäänsä siten, ettei se hierrä paikkoja eikä toisaalta estä nopeita ja tarkkoja laukauksia, kun riista pääsee karkaamaan aivan lähietäisyydeltä.
Jos kunto loppuu kesken päivän samoilun, on jotain oleellista metsästysharrastuksen kannalta jäänyt tekemättä. Rapakuntoinen koira on yhtä yleinen ongelma kuin kurakuntoinen metsästäjä. Syksyn pidetessä kunto kasvaa, jos vain muistaa ja saa ravata tarpeeksi usein tutuilla nevoilla ja pättäröillä. Voihan näitä metsästysmuotoja myös yhdistellä, mutta käsi sydämelle: jos pieni lisälasti selässä vie metsästäjän uupumuksen äärirajoille niin millaisia riistalaukauksia viimeisillään puuskuttava ampuu? Siinä tilanteessa lienee aivan sama, onko käsissä haulikko, luodikko vai saunavihta.
Yhtenä vaihtoehtona voi sitten pitää tiuhempaan taukoja, jos pumppu alkaa puuskuttaa – tai siirtyä kokonaan kytisjahtiin. Kovin kummoista fyysistä suorituskykyä ei vaadi passikojussa tai väijypusikossa istuminen, mutta onko se sitten se jahtielämyksistä parhain? Luontokokemus jää vaillinaiseksi ja toisaalta liikkuva jahti antaa harrastajalleen enemmän, vaikka vaatiikin enemmän kuin passiivinen kytisjahti.
Turvallisuustekijät ovat kynnyskysymyksiä
Kahden aseen vertailussa ei voi sivuuttaa yhtä jahtielämän tärkeintä osa-aluetta eli turvallisuutta. Haulikon ja luodikon turvallisuudessa on maailmojen ero. Haulikon paukku kadottaa ison voimansa jo viidenkymmenen metrin jälkeen, joskin yksittäiset haulit – etenkin ylikokoiset – saattavat lentää moninkertaisia matkoja. Joidenkin kokeilijoiden taipumus ampua esimerkiksi hanhia ylisuurilla hauleilla ja supermagnum-paukuilla on oikeasti vaarallinen. Vaikka susihauli kantaa pidemmälle, jolloin sillä voisi tavoittaa tai ainakin haavoittaa edempääkin, kasvavat myös sen kanssametsästäjille aiheuttamat riskit.
Ei sellaista syksyä, ettei luotiaseella sattuisi jotain tapaturmaa ohilaukauksen jälkeen. Laakana ammuttaessa luoti ottaa vedenpinnasta aina kimmokkeita, joiden suunta saattaa olla perin arvaamaton. Väkkäränä pyörivä luoti saattaa aiheuttaa vahinkoa vielä parin kilometrin päässä osuessaan ihmislihaan, joka aivan silkkaa epäonneaan sattuu sen tielle.
Kirjoittaja ei tarkoita tällä sitä, että luodikko olisi huono valinta vesillä eräiltäessä, vaan aseen varovainen käyttö edellyttää aina huolellista harkintaa.
Saattaisiko tuolla poukamassa olla jokin seurue veneellä? Onko kankaan toisella puolella vielä se sama marjastaja tai sienestäjä, joka siellä näkyi vielä puoli tuntia sitten?
Tunnettuja ovat onnettomat tapaukset, joissa eläintä ollaan lähdetty lopettamaan ”pikatilanteessa”, jossa näkyvyys on ollut huono ja kiire on käynyt mahdottomaksi. Ei edes punainen varoitusväri jahtivaatteissa ole aina estänyt ampujaa luulemasta kohdettaan saaliseläimeksi, näitä esimerkkejähän riittää.
Maaston pinnanmuodostus ja kasvusto selvitettävä
Jos syystä tai toisesta joutuu tekemään valinnan luoti- tai hauliaseen välillä, kannattaa utsia oleellisia asioita kohdemaastosta selville. Millaiset ovat sen korkeuserot, liikutaanko avoimella tasamaalla vai onko alueella metsikköjä, mäkiä ja niin edelleen. Onko kyseessä hakkuuaukea, havu-, lehti- vai sekametsä? Millaista aluskasvillisuutta maastossa on ja kuinka runsaasti?
Yksi seikka, joka tulee ottaa huomioon, on juuri näkyvyys, eli pinnanmuodostuksen ja kasvillisuuden lisäksi myös valaistusolosuhteet ja mahdolliset säätilan muutokset. Sysipimeässä on aivan sama, kumpaa asetta vai molempia kantaa matkassaan. Jos saalista ei ole mahdollista nähdä tai tähystysolosuhteet ovat heikot ovat molemmat sellaisia seikkoja, joiden tulisi vaikuttaa asevalintaan.
Toinen tärkeä tekijä on sitten ammuksen käyttäytyminen kohdemaastossa. Jos liikumme risukossa tai alueella, jolla kasvaa runsaasti puita, ei pienikaliberinen luotiase heikolla patruunalla ole kovin varma valinta. Itselataajat osaavat varmasti kertoa enemmän eri aseiden ja niille sopivien paukkujen kokoonpanoista. Monilla keskustelupalstoilla kyllä havaitsee sen, että moni suosittaa ”kuumia” latinkeja, joilla luoti ohittaa risut ja pienet oksat – miten sitten ampuma-aseen takuu ja yleinen turvallisuus täyttyvät, kun joku Wild-Bill onnistuu korvakuulolta lataamallaan paukulla tuhoamaan aseensa ja ehkä terveytensä?
Entäpä sitten rihlakko?
Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, sanotaan. Jo ammoisista ajoista lähtien on kehitetty sopiva välimuoto haulikon ja luotikiväärin välimaastoon; asetyyppi nimeltä rihlakko. Luotipiippu on pieniä lintukaliipereja ja haulipiippu 12/70 tai joku muu tavanomainen. Kotimaisiakin versioita on olemassa ja laatu on ollut korkea. Rihlakossa yhdistyy kaksi asetta, niiden hyötypuolet toki – mutta samalla myös molempien huonot puolet. Kertalaukaus ei sovi kaikille metsästäjille, vaikka perinteiden nimiin vannoville yhden laukauksen kivääri on se ainoa oikea. On totta, että hyvä ampuja, joka on samalla myös hyvä metsästäjä, tuo kotiin saalista vaikka mukana olisi se kertalaukausase tai sitten rihlakko. Jotenkin vain suurin osa meistä haluaa sen paikkolaukauksen mahdollisuuden, ja siihen rihlakolla on harvemmin tilaisuutta.
Rihlakkoajatusta on viety pidemmälle drillingeissä, vierlingeissä ja niin edelleen, vaan kertooko se ajatuksen jalostumisesta vai siitä, että rihlakko on jäänyt kehitystyönä torsoksi, raakileeksi, jota on ollut pakko paikata?
Mene ja tiedä: rihlakolla varmasti oppii ampumaan ja metsästämään ja aivan varmasti nimenomaan tämä asetyyppi kasvattaa kärsivällisyyttä ja oikeaa tilannesilmää ampumiselle. Muussa tapauksessa turhaumien määrä kasvaa liian suureksi.
Metsästyksen etiikkaa ei sovi unohtaa
Jokaisen pyyntireissun ei edes tule olla aina myös saamareissu. Jos tällaiseen pyrkii, viisain vaihtoehto on mennä lähikauppiaan pakastealtaalle ja valita sieltä erikoisuuksia kalkkunasta fasaaniin ja vaikkapa aina saksanhirveen saakka. Säästyy vaivalloinen maastossa mönkiminen ja riistaruoka on varsin kohtuullisissa hinnoissa nykyään, vaikka Suomessa ollaankin.
Jahtiin lähdetään yrittämään saalista, ja reissun palkitsee hyvä ampumatilaisuus ja kruunaa se, kun riistaotus jää siihen mihin pitikin.
Jännitys pysyy päällä joka reissulla, onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuuksia tasoittaa hiukan ampujan hankkimat taidot ja oikea asevalinta.
Vaan onpa niitäkin retkiä sattunut kohdalle, että ei ole näkynyt vilaustakaan mistään ampumisen arvoisesta, oli matkassa sitten haulikko, luodikko tai jopa molemmat.
Vaan hauskaa on ollut silti.
Haulikko puolustaa paikkaansa metsästäjän ensimmäisenä aseena. Jostain syystä puolet suomalaisista jahtiaseista on perushaulikkoja.
Luodikko kantaa pidemmälle vaan kasvattaa turvallisuusriskejä samalla.
Rihlakko on kompromissi, molempien aseiden hyvät ja huonot puolet yhdistettynä samaan runkoon. Vaan paikkaansa puolustaa sekin.
Pyssy & Jahti 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.